~ ensimmäinen luku ~
                                                POIKA JOKA ELÄÄ

Likusteritie nelosen herra ja rouva Dursley sanoivat oikein ylpeinä, että he olivat aivan tavallisia totta tosiaan. Heidän nyt olisi viimeisenä kuvitellut osallistuvat mihinkään outoon tai arvoitukselliseen, koska koska he eivät kerta kaikkiaan hyväksyneet jonninjoutavuuksia. Herra Dursley oli johtajana isossa yhtiössä, joka valmisti poria. Heillä oli myös reilun vuoden vanha poika nimeltään Dudley, eikä heidän mielestään sen parempaa poikaa ollut olemassakaan.
Dursleyn perheellä oli kaikki mitä he tahtoivat, mutta lisäksi heillä oli salaisuus, ja eniten maailmassa he pelkäsivät, että joku kaivaisi sen selville. He eivät kestäisi, jos joku saisi tietää Pottereista. Rouva Potter oli Dursleyn rouvan sisar, mutta oikeastaan rouva Durley oli kuin hänellä ei sisarta olisi ollutkaan. Potterit olivat niin epädursleymaisia kuin suinkin saattoi. Dursleyn pariskuntaa kauhistutti jo heidän ajattelemisensakin, eikä Pottereista puhuttu heillä milloinkaan. He tiesivät, että heilläkin oli Dudleyn ikäinen poika, mutta he eivät missään tapauksessa tahtoneet Dudleyn seurustelevan sellaisen lapsen kanssa.

Kun Dursleyt heräsivät eräänä ankean harmaana maanantaiaamuna, ei mikään enteillyt kummallisuuksia. Puoli yhdeksältä lähti herra Dursley kohti työpaikkaansa.

Pian jo kaarsi hänen loistoautonsa pois Likusteritie nelosen pihasta, ja kaasutti kohti keskustaa.

Herra Dursleyn päivä oli aivan tavallinen. Hän räyhäsi viidelle ihmiselle. Hän soitti muutaman tärkeän puhelun ja rähjäsi taas vähän. Niin, hänen päivänsä oli aivan tavallinen - kunnes hän lounastaukonsa jälkeen istuutui hetkeksi puistonpenkille. Liikkeellä oli kummallisiin viittoihin ja hattuihin pukeutunutta väkeä. He kuiskivat keskenään - ja kaikki tuntuivat tuntevan toisensa. Ensin herra Dursley ajatteli, että tämä oli taas jokin typerä nuorten muoti - kunnes hän näki vanhoja, vanhoja miehiä myös hullunkurisesti pukeutuneena. Sitten hän tajusi - tämä oli tietysti taas jokin typerä mainostemppu. Niin, niin se varmasti oli. Mutta pian herra Dursleyta alkoi taas hermostuttaa - ihmisten kuiske oli hermostuttavaa, eikä missään näkynyt mainoskylttejä eikä rahankeräysastioita.

Hetken kuluttua hänen korviinsa kantautui pätkä kahden oudosti pukeutuneen naisen puhetta.
"Niin, Potterit, aivan, minä kuulin -"
"- Heidän poikansa Harry -"
Herra Dursley jähmettyi paikoilleen. Potterit? Pelko hulmahti hänen lävitseen. Mutta sitten hän ajatteli, että olihan monia, monia ihmisiä joiden sukunimi oli Potter. Eihän se mikään epätavallinen nimi ollut. Mutta silti häntä hermostutti.

Työpäivän jälkeen herra Dursley riensi kohti autoaan. Hän käänsi päätään, ja tömps - hän tajusi törmänneensä vanhaan, pienikokoiseen mieheen. "Anteeksi" Hän murahti. Häneltä kesti hetken tajuta, että miehellä oli päällään viitta.

Mies ei näyttänyt lainkaan pökertyvän, vaikka hänet oli miltei tyrmätty. "Älä pyytele anteeksi, hyvä mies, sillä tänään ei mikään voi minua haitata! Jopa jästien niin kuin sinun pitäisi juhlia tätä suurta onnen päivää, kun tiedät-kai-kuka on viimeinkin poissa!" Ja halattuaan herra Dursleyta vanhus hyppelehti pois.
Herra Dursley oli jäänyt tyrmistyneenä paikalleen. Ventovieras oli halannut häntä. Ja lisäksi hänestä tuntui, että häntä oli nimitetty jästiksi - mitä se sitten tarkoittikin.

Illalla herra Dursley sai lisää vettä myllyynsä. Hän katseli iltauutisia. Uutisten viimeinen aihe hermostutti häntä valtavasti. "Ja lopuksi kerromme vielä, että lintujen tarkkailijat ovat huomanneet pöllöjen oudon käytöksen tänään. Sadat ihmiset ovat havainneet valtavien pöllöparvien lentelevän ympäriinsä kirkkaassa auringon paisteessa. Asiantuntijat eivät osaa kertoa syytä näin eriskummalliselle käytöselle. Ja nyt Jim McGuffin kertoo teille huomisen säästä."
"Niin, Ted." Jim aloitti. "Muutkin kuin pöllöt ovat käyttäytyneet kummallisesti. Katsojat ovat soitelleet niinkin kaukaa kuin Kentistä, Yorkshirestä ja Dundeesta asti ja kertoneet, ettei heillä ole ennusteen mukaisesti satanut vettä - vaan roppakaupalla tähdenlentoja! Ensi yöksi minä kuitenkin saatan luvata vettä."

Herra Dursley ei enää voinut hillitä itseään. "Äh- Petunia kulta - oletko sinä mahtanut kulla - hmm - sisarestasi vähään aikaan?

"En" Petunia totesi näyttäen järkyttyneeltä. "Kuinka niin?"
"Ei kun- minä ajattelin- outoja juttuja uutisissa.. Kaupungilla oli paljon kummallista väkeä."
"Mitä sitten?"
"No - minä ajattelin, että jos se jotenkin liittyisi - heidän porukkaansa?"
Herra Dursley mietti, uskaltaísiko kertoa kuulleensa nimen 'Potter'. Hän päätti, ettei uskaltanut. Sen sijaan hän kysyi: "Heidän poikansa - hän taitaa olla nykyään suunnilleen Dudleyn ikäinen, eikö vain?"
"Niinpä kai" sanoi Petunia jäyhästi.
" Mikä hänen nimensä olikaan? Howard, eikö vain? "
" Harry. Ruma, arkinen nimi, jos saan sanoa. "
"Niinpä niin. Niin minustakin," herra Dursley sanoi ja hänen mielialansa laski kamalasti.

Kymmenen aikaan herra ja rouva Dursley painuivat nukkumaan. Petunia nukahti nopeasti, mutta Vernon jäi valvomaan sängylle. Hänen ajatuksensa laukkasivat. Jos Potterit olisivat jotenkin osallisia juttuun, ja he joutuisivat mukaan siihen - sitä he eivät kestäisi. Mutta vaikka ne olisivatkin sekaantuneet, herra Dursley ajatteli ja rauhoittui hiukan, ei heidän tarvitsisi silti tulla lähelle heidän perhetään. Tapahtumat eivät voisi vaikuttaa heihin.

Siihen ajatukseen hän nukahti.

Samoihin aikoihin ilmestyi tyhjästä Dursleyn pihalle vanha mies. Hän vilkuili ympärilleen.

Mies kaivoi taskustaan kummallisen esineen, napsautti sitä kahdesti - ja Likusteritien lamppujen valot katosivat.

Sitten mies kääntyi, ja puhutteli kissaa, joka oli vahtinut koko päivän salaa Likusteritien taloa. " Hassua nähsä sinut täällä, professori McGarmiwa. "

Mutta kissa olikin kadonnut, ja hetkeä myöhemmin tilalla seisoi ankaran näköinen nainen. "mistä tiesit, että se olin minä?" Hän kysyi.
"Minerva hyvä, en ole milloinkaan nähnyt kissaa, joka istuu noin jäykkänä."
"Itsekin olisit jäykkä, jos olisit istunut tuossa koko päivän."
"Koko päivän? Kun olisit voinut juhlia?"
"Niin, ihmiset tosiaan juhlivat. Jästitkin ovat huomanneet sen. Ja syyksi kerrotaan - että Lily ja James olisivat - saaneet surmansa."
Dumbledore painoi päänsä. Professori McGarmiwa henkäisi kauhuissaan.

" Voi Albus.. Lily ja James - minä en voi uskoa - en halua uskoa.."
" Niin, aivan.." Dumbledore totesi surumielisesti.
"Ja lisäksi siellä juorutaan - ettei tiedät-kai-kuka pystynyt surmaamaan heidän poikaansa, Harrya."
"Ole kiltti ja lopeta tuo tiedät-kai-kukittelu. eiköhän niin hyvä noita kuin sinä voi kutsua häntä hänen oikealla nimellään: Voldemort. Ja kyllä vain, ihmiset juoruilevat aivan oikein - Voldemort on poissa"
" Mutta - sehän on järkyttävää! Kaikkien niiden murhien jälkeen - hän ei pystynyt tappamaan pientä poikaa! Hänestä tulee kuuluisa - voimme odottaa häneltä suuria tekoja."
"Aivan niin" Dumbledore hymyili.

"Mutta mitä sinä oikein täällä teet?" Kysyi McGarmiwa.
"Tulin toimittamaan Harryn hänen tätinsä ja setänsä turviin."
"Mutta Albus - ethän sinä tarkoita tuossa talossa asuvia ihmisiä? He ovat pahimman laatuisia jästejä mitä olen ikinä nähnyt! He ovat-"
"-Pojan ainut perhe." Dumbledore päätti lauseen.
" Entä missä poika on? "
"Hagrid tuo hänet. Hän kai sinulle sivumennen sanoen kertoi, että tulisin tänne?"
"Hän." McGarmiwa nyökkäsi. " Mutta onko sinun mielestäsi - viisasta - luottaa Hagridiin näin tärkeässä asiassa?"
"Minä uskoisin vaikka henkeni Hagridin käsiin", sanoi Dumbledore lämpimästi.

Yhtäkkiä matala jyly rikkoi hiljaisuuden, ja taivaalta laskeutui moottoripyörä selässään suurikokoinen mies.
"Hagrid" Dumbledore sanoi helpottuneena. "Eihän ollut ongelmia? Mistä sait pyörän?"
"Nuori Sirius Musta lainasi sen mulle. Ei ongelmia. Talo oli kyllä aika mäskänä, mutta minä sain pojan kunnialla ulos. Pikkanen nukahti ku oltiin tulossa jossain Bristolin yläpuolella."
" Hyvä on Hagrid, anna hänet tänne, hoidetaan homma. "

Hagrid ojensi vauvan Dumbledorelle, joka katsoi pojan kasvoja. Otsassa, sysimustan hiustupsun alla näkyi salaman muotoinen arpi.
"Tuohonko-?" Kysyi McGarmiwa.
"Siihen. Siihen jää arpi ikuisiksi ajoiksi." Dumbledore vastasi, ja lähti kävelemään kohti taloa. Silloin Hagrid ulvaisi kuin haavoittunut koira.
"Anteeksi.. Tää kaikki on vaa niin kamalaa.. Lily ja James kuollu.. Ja pikkane Harry joutuu asuun jästien kanssa.. Saisinko hyvästellä hänet?"


Hagrid otti Harryn syliinsä ja antoi tälle erittäin raapivan, partaisen pusun. Sitten hän ojensi vauvan takaisin Dumbledorelle ja sanoi: "Noh, öitä sitten, professori Dumbledore, professori McGarmiwa.. Minä meen viemään Siriukselle pyörän takas." Sitten hän hyppäsi pyörän kyytiin ja kaasutti takaisin yläilmoihin.

Dumbledore kantoi Harryn ovelle, ja laittoi pojan oven eteen nukkumaan. Sitten hän kaivoi viittansa uumenista kirjeen, jonka hän sujautti pojan käden alle.

Kadun päässä Dumbledore vielä kääntyi. Hän vilkaisi nukkuvaa poikaa vielä kerran. Sitten hän mutusi "Onnea matkaan, Harry" Ja yhdessä viitan hulmahduksessa hän oli kadonnut.

Harry tuhisi unissaan. Hänen pieni nyrkkinsä sulkeutui tiukasti kirjeen ympärille. Kesäinen tuuli heilutti pojan hiuksia.

Eikä hän voinut mitenkään tietää, hän ei voinut aavistaakaan, että ihmiset ympäri maan tapasivat toisensa salaa, nostivat hänen maljansa ja sanoivat: "Harry Potterille - pojalle joka elää!"

Nonniin. Toivottavasti tykkäsitte, kommenttia saapi laittaa. Seuraava osa viikon sisään ehkä. Mahdollisesti jo tänään, katsotaan nyt.. Pahoitteluni joidenkin kuvien mahdollisesta epäaitoudesta ja hahmojen epärealistisuudesta.. Tarina käynee varmaan kiintoisammaksi kun pääsemme tarinassa eteenpäin. Ja nyt vielä.. tämä siis perustuu loistavan kirjailijan J.K. Rowlingin kirjaan Harry Potter ja viisasten kivi (Harry Potter and the Philosopher's Stone). Osa hahmoista, niiden vaatteet ja Dursleyn talo ovat kaikki ladattuja, modista löytyy jos niitä kaipaatte.. Ja jos niiden tekijät mahdollisesti tänne eksyvät niin iso kiitos siitä. :) -Aiqsu.